7.Tammikuuta 2019
7.1.2019
Päivä jona mun elämä muuttui ihan toisenlaiseksi. Päivä jota olin odottanu, ja nyt se vihdoin oli.
7.1.2019 Astuin naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen, Porinprikaatiin Säkylään. Fiilikset olivat erittäin sekavat. En ollut oikein vielä sisäistänyt että nyt oikeasti on tämä päivä kun astun porteista sisään! Kaikki kuitenkin sujui moitteettomasti. Pääsin hyvään juuri kunnostettuun yksikköön sekä pääsin tutustumaan uusiin tupalaisiin, joiden kanssa tulin olemaan monta viikkoa.
Ensimmäisenä kun saavuin pääsin tupaan viemään tavarat, ja ei kauaa niin mentiinki jo hakemaan ensimmäisiä varusteita. Varusteiden suhteen mulla oli ennakko luuloja ja pelkoja, löytyykö mulle oikean kokoiset kengät, housut yms. Olen kuitenkin melko pienikokoinen. Sain kuin sainkin sopivat vaatteet. Kengätkin löytyi joihin mahtui talvipakkasilla kahdet sukat ja olivat juuri sopivan kokoiset.
Varusteiden jaon jälkeen päästiin laittamaan tavarat kaappiin. Se jos mikä oli työmaa, miten ihmeessä ne kaikki tavarat mahtuisivat kaappiin? Loppujen lopuksi kun sai ohjeen tiettyyn järjestykseen tavarat mahtuivat kuin mahtuivatkin kaappiin eikä tehnyt tiukkaa.
Saatuani ensimmäistä kertaa nämä kuuluisat kurkkusalaatti vaatteet päälle, siinä vaiheessa vasta alkoi tajuamaan että nyt oikeasti ollaan täällä armeijan ihmeellisessä maailmassa ja tästä se matka oikeasti alkaa!
Kaikki oli uutta, tavat, ympäristö, ihmiset, rytmi. Mutta niihin kyllä tottui aika nopeasti. Aamu kuudelta herääminen ei tuntunut parin aamun jälkeen enää pahoilta.
P-kauden ensimmäiset ampumiset kovilla! Hauskaa oli vaikka ei ne kaikki ihan itseltäni tauluun osunut.
Asian jonka olen kokenut hieman haastavana täällä intissä on tämä pieni kokoisuuteni. Täystaisteluvarustus on yksi niistä asioista joka tuo tietynlaisia haasteita. Taisteluvarustus ei ole minulle ollut oikean kokoinen. Pienempiä taisteluliivejä ei ole saatavilla, joten sen asian kanssa oli elettävä ja mentävä. Kyllä sitten sisulla mentiin eteenpäin. Kypärä oli iso ja valui välillä silmille, kun maattiin maassa tähystämässä. En kuitenkaan kokenut näitä esteenä jatkaa intissä.
P-kauden tupa oli ihan mahtava. Meistä tuli nopeasti tiivis porukka. Jaettiin monet huonot hetket yhdessä. Välillä meni hermo toisiimme ja sanottiinki ikävästi parikin kertaa, mutta silti saatin aina sovittua. Näiden tyttöjen kanssa ollaan itketty, kiroiltu, naurettu ja mitä kaikkea muuta kivaa. Näistä tytöistä tuli hyvin nopeasti mulle toinen perhe. Nyt jokainen meistä on eri tehtävissä, porukka on lähtenyt eri teille. Kaksi tuvan tytöistä lähti RUK:iin. Osa aliupseerikurssille.
Itselle oli todella tärkeää saada hyvä tupa, sellainen että jokainen meistä pystyi olemaan oma itsensä. Ja sellaisen sain. En olis halunnut viettää p-kautta kenenkään muiden tyttöjen kanssa kuin näiden!
Mietin jo ennen kuin intti alkoi, että kirjottaisin blogiin intti ajastani. En kuitenkaan alottanut sitä heti alkuvaiheessa. Intti aika on ollut aika moista vuoristorataa, aika paljon on takapakkia tullut, haavet kaatui oikeen urakalla. Päiviä jolloin mietin että mitä mä täällä enää teen kun en päässyt sinne minne halusin. Päätin kuitenkin että tänne mä olen halunnut ja suoritan sen loppuun!
Nyt inttiä on jäljellä enää 40 päivää! Päätin kuitenkin vielä kirjottaa intti ajastani. Tästä olisi paljon kirjoittamista, mutta päätin että teen aiheitta postauksia että ei tule liian suuri määrä kirjotusta!
Tässä postauksessa halusin kertoa lähinnä alkuvaiheista intissä. Myöhemmin sitten palaan vaiheittain aikoihin!
Myös naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta ihan yleisesti ottaen halusin kirjottaa! Monet naiset miettii inttiin lähtöä, mutta ei ole varma asiasta ja etsii tietoa netistä. Itse etsin monet kerrat netistä naisten kokemuksia intistä ja löytyi melko vähän! Olen itse myös melko pienikokoinen, monet saattavat kamppailla saman asian kanssa, voiko lähteä inttiin kun on pienikokoinen, tuoko se esteitä palveluksessa. Näihin kaikkiin pohdintoihin haluan kirjotuksillani avata!
Nähdään seuraavassa postauksessa!
-Anna-Mai
Päivä jona mun elämä muuttui ihan toisenlaiseksi. Päivä jota olin odottanu, ja nyt se vihdoin oli.
7.1.2019 Astuin naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen, Porinprikaatiin Säkylään. Fiilikset olivat erittäin sekavat. En ollut oikein vielä sisäistänyt että nyt oikeasti on tämä päivä kun astun porteista sisään! Kaikki kuitenkin sujui moitteettomasti. Pääsin hyvään juuri kunnostettuun yksikköön sekä pääsin tutustumaan uusiin tupalaisiin, joiden kanssa tulin olemaan monta viikkoa.
Ensimmäisenä kun saavuin pääsin tupaan viemään tavarat, ja ei kauaa niin mentiinki jo hakemaan ensimmäisiä varusteita. Varusteiden suhteen mulla oli ennakko luuloja ja pelkoja, löytyykö mulle oikean kokoiset kengät, housut yms. Olen kuitenkin melko pienikokoinen. Sain kuin sainkin sopivat vaatteet. Kengätkin löytyi joihin mahtui talvipakkasilla kahdet sukat ja olivat juuri sopivan kokoiset.
Varusteiden jaon jälkeen päästiin laittamaan tavarat kaappiin. Se jos mikä oli työmaa, miten ihmeessä ne kaikki tavarat mahtuisivat kaappiin? Loppujen lopuksi kun sai ohjeen tiettyyn järjestykseen tavarat mahtuivat kuin mahtuivatkin kaappiin eikä tehnyt tiukkaa.
Saatuani ensimmäistä kertaa nämä kuuluisat kurkkusalaatti vaatteet päälle, siinä vaiheessa vasta alkoi tajuamaan että nyt oikeasti ollaan täällä armeijan ihmeellisessä maailmassa ja tästä se matka oikeasti alkaa!
Kaikki oli uutta, tavat, ympäristö, ihmiset, rytmi. Mutta niihin kyllä tottui aika nopeasti. Aamu kuudelta herääminen ei tuntunut parin aamun jälkeen enää pahoilta.
P-kauden ensimmäiset ampumiset kovilla! Hauskaa oli vaikka ei ne kaikki ihan itseltäni tauluun osunut.
Asian jonka olen kokenut hieman haastavana täällä intissä on tämä pieni kokoisuuteni. Täystaisteluvarustus on yksi niistä asioista joka tuo tietynlaisia haasteita. Taisteluvarustus ei ole minulle ollut oikean kokoinen. Pienempiä taisteluliivejä ei ole saatavilla, joten sen asian kanssa oli elettävä ja mentävä. Kyllä sitten sisulla mentiin eteenpäin. Kypärä oli iso ja valui välillä silmille, kun maattiin maassa tähystämässä. En kuitenkaan kokenut näitä esteenä jatkaa intissä.
Itselle oli todella tärkeää saada hyvä tupa, sellainen että jokainen meistä pystyi olemaan oma itsensä. Ja sellaisen sain. En olis halunnut viettää p-kautta kenenkään muiden tyttöjen kanssa kuin näiden!
Mietin jo ennen kuin intti alkoi, että kirjottaisin blogiin intti ajastani. En kuitenkaan alottanut sitä heti alkuvaiheessa. Intti aika on ollut aika moista vuoristorataa, aika paljon on takapakkia tullut, haavet kaatui oikeen urakalla. Päiviä jolloin mietin että mitä mä täällä enää teen kun en päässyt sinne minne halusin. Päätin kuitenkin että tänne mä olen halunnut ja suoritan sen loppuun!
Nyt inttiä on jäljellä enää 40 päivää! Päätin kuitenkin vielä kirjottaa intti ajastani. Tästä olisi paljon kirjoittamista, mutta päätin että teen aiheitta postauksia että ei tule liian suuri määrä kirjotusta!
Tässä postauksessa halusin kertoa lähinnä alkuvaiheista intissä. Myöhemmin sitten palaan vaiheittain aikoihin!
Myös naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta ihan yleisesti ottaen halusin kirjottaa! Monet naiset miettii inttiin lähtöä, mutta ei ole varma asiasta ja etsii tietoa netistä. Itse etsin monet kerrat netistä naisten kokemuksia intistä ja löytyi melko vähän! Olen itse myös melko pienikokoinen, monet saattavat kamppailla saman asian kanssa, voiko lähteä inttiin kun on pienikokoinen, tuoko se esteitä palveluksessa. Näihin kaikkiin pohdintoihin haluan kirjotuksillani avata!
Nähdään seuraavassa postauksessa!
-Anna-Mai
Kommentit
Lähetä kommentti